Aika rientää ja ikuisuus odottaa

 Tämän puolalaisen sananlaskun myötä on hyvä pohtia hengellistä elämäämme kirkkovuoden vaihtuessa. Vuoden mittaan meille on annettu kirkon jumalanpalveluksissa paljon aineksia hengellisen elämän aloittamiseksi, kehittämiseksi ja jatkamiseksi. Vuodet eivät ole veljeksiä keskenään ja siksi kannattaa miettiä, mitä hyvää olemme saaneet aikaan kuluneen kirkkovuoden aikana ja miten voisimme paremmin tulla osalliseksi jumalallisesta elämästä. Entä millaisia heikkouksia löysimme omasta itsestämme ja kuinka pystyisimme jatkossa varomaan ansoja, jotka saivat meidät satimeen. Sen vuoksi on hyvä yksin tai rippi-isän kanssa käydä läpi mennyttä vuoden kiertoa.

Suuri haaste hengellisessä elämässämme on se, kuinka me pystymme rikkomaan ja murtamaan sen maailmallisen elämämme, jonka olemme ympärillemme rakentaneet. Ne palaset, joiden varaan olemme elämän rakentaneet harvoin kestävät todellisessa myrskyssä. Esikuvana elämällemme on liturgiassa murrettu Jumalan Karitsa ”joka ottaa kannettavakseen maailman synnin”. Se on kehotus myös murtamaan meidän luutunut elämämme, jotta Jumala voisi tehdä työtä meissä.

Sanon joka päivä itselleni, tänään minä aloitan. (Antonius Suuri)

Kilvoittelu alkaa alusta jokaisena aamuna ja jokaisen lankeamisen jälkeen. Ajan kautta Jumala on armollinen ihmiselle, sillä jokainen aamu on ihmiselle mahdollisuus aloittaa uusi ja hylätä entinen. Mutta, meille ei ole luvattu huomista päivää. Sen takia meidän pitäisi elää kilvoitteluelämäämme kuin huomista ei ole olemassakaan. Tämä jännite saattaa tuntua pelottavalta mutta samalla se pitää meidät ajan hermolla.

Kirkon suuri mysteerio on siinä, kuinka ajaton Jumala tulee ajalliseen maailmaan ja pyhittää maailmamme ajan. Aika jäsensi luomistyötä ja koko maailma heijasti Jumalan viisautta kauniina sopusointuna (kreik. kosmos). Vasta ihmisen syntiinlankeemuksen seurauksena kuolevaisuus tuli osaksi elämää ja elollemme asetettiin raja. Elämän raja merkitsi kuolemaa ihmiselle mutta samalla se merkitsi päätepistettä ihmisen syntimäärän kasvamiselle. Vasta Kristuksen inkarnaatio pyhitti ajan ja teki ylösnousemuksen kautta tyhjäksi kuoleman vallan elämässämme.

Kronos ja kairos

Länsimainen aikakäsityksemme on lineaarinen ja janamainen – ymmärrämme aikaa siten, että tapahtumilla on alkunsa ja ne päättyvät johonkin. Mennyt aika ei palaa ja jokainen elämämme hetki on siten ainutlaatuinen. Menneisyyden kautta me ymmärrämme nykyhetkeä ja kaikki pyrkimyksemme liittyvät nykyhetken kautta tulevaisuuteen. Silti etenkin kirkollisessa elämässä meidän aikamme on pikemminkin syklinen. Jumalan pelastava armotalous ei vain ala ja lopu vaan me vuosi toisensa jälkeen palaamme uudelleen elämään näitä pelastavia tapahtumia.

Antiikin kreikan kielessä on kaksi sanaa ajalle, toinen on normaalissa elämässä käytettävä aika, kronos, jonka avulla ihmiset mittaavat, jäsentävät, suunnittelevat elämässään tapahtuvia asioita. Kronos-aika mittaa mennyttä ja tulevaa aikaa. Menneisyydessä ja tulevaisuudessa emme voi elää, ainoastaan muistot menneistä tapahtumista elävät ajatuksissamme. Tulevaisuudelta me voimme toivoa asioita ja voimme tehdä työtä jonkin asian eteen, että saisimme mahdollisuuden johonkin.

Toinen kreikankielinen aikaa merkitsevä sana on kairos, joka ei tarkoita kellossa kuluvaa aikaa vaan se merkitsee erityistä hetkeä, jolloin jotakin suurta tapahtuu. Tämä aika ei ole mitattavissa vaan se on hetki, jolloin iankaikkisuus on kohtaa meidän aikamme ja elämämme.  Kairos-aika ei mittaa ajan määrää vaan ajan laatua. Kairos aikaa ei voi mitata, sen voi vain kokea ja tuntea.

Kirkon veisuissa usein puhutaan siitä kuinka juhlan aihe tapahtuu "tänä päivänä". Tämä on kairos-aikaa. Kun koemme suuria asioita elämässämme, me helposti voimme kokea mitä kairos tarkoittaa. Apostoli Paavali puhuu kairos-ajasta sanoessaan: Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä. (2. Kor. 6:1)

Iankaikkinen elämä on kairos-aikaa

Jokainen kai on miettinyt millaista iankaikkinen elämä on ja mitä silloin tapahtuu. Koska viimeinen tuomio alkaa ja kauanko iankaikkinen elämä kestää? Jos meille olisi vain kronos-aika, koko iankaikkinen elämä oli vähintäänkin mieletön ajatus. Kronos-aikana ymmärrettynä ikuisuus tuntuisi lähinnä pitkäveteiseltä ja ikävystyttävältä ajalta, joka kuitenkin päättyisi joskus. Vastaus ikuisuusongelmaan on kairos-sanassa, joka kuvaa parhaiten ikuista elämää.

Ajasta ikuisuuteen voisi tarkoittaa siirtymistä kronos-ajasta kairos-aikaan. Kairos-ajalla ei ole muuta olemusta kuin tämä hetki. Taivaassa ei ole mennyttä eikä tulevaa vaan se on ikuista nyt-hetkeä. Tässä mielessä Kairos-aika tutustuttaa meidät kolmanteen aikakäsitykseen, pistemäiseen aikaan: on olemassa vain tämä hetki. Taivasten valtakunta on lasten kaltainen ja aivan pienet lapset kokevatkin ajan vain tällä tavalla.

Ainoa tapani mitata aikaa on se, olenko kanssasi vai yksin (Jorge Luis Borges)

Elämämme olisi helppoa, jos ymmärtäisimme kuinka riippuvaisia olemme Jumalasta, tai sen kuinka yltäkylläisen elämän voisimme löytää Jumalan parista. Se, että Jumala muistaa meitä, on meidän pelastuksemme. Kirkkoisät opettavat meitä sanomalla, että ellei Jumala muistaisi meitä, maailma lakkaisi olemasta.

"Jeesus, muista minua, kun tulet valtakuntaasi."  Jeesus vastasi: "Totisesti: jo tänään olet minun kanssani paratiisissa." (Luuk. 23:42-43)

Kirkon elämässä unohdetun ihmisen kohtalo näyttää olevan kurjin vaihtoehto. Sen vuoksi rukoilemme edesmenneelle iankaikkista muistoa. Esirukous on muistamista: meitä pyydetään rukoilemaan toistemme puolesta ja me pyydämme toisiamme muistamaan toisiamme rukouksen kautta.

Kannattaa osallistua seurakunnissa mahdollisimman usein vainajien muistelupalvelukseen tai jos niitä ei ole, niin pyytää pappia toimittamaan sellainen edesmenneen sukulaisen tai ystävän muistoksi. Muistaessamme kuolemaa säännöllisesti, kykenemme väkevämmin aistimaan ja kokemaan elämää. Aikamme ei ole vain tylsiä arkipäiviä toisensa jälkeen, vaan näemme kuinka elämä on tässä hetkessä.

Aika on Herran toimia

Jokainen liturgia alkaa tällä pyynnöllä ja se tarkoittaa sitä, että meidän uurastuksemme on ohitse ja nyt on Jumalan aika tehdä työtä meidän sisällämme ja meidän hyväksemme. Me emme kykene omalla työllämme pelastamaan syntistä maailmaamme ja sen vuoksi Jumala tekee pelastavan työn meidän hyväksemme. Tässä itse asiassa on tiivistettynä koko evankeliumi ja näistä tapahtumista kaikki evankeliumit kertovat.

Yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: "Opettaja, mikä on lain suurin käsky?" Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat."

Tämän sunnuntain evankeliumi asettaa meidät lähes mahdottoman tehtävän eteen. Oman elämämme aikana meidän pitäisi oppia noudattamaan rakkauden pyhää lakia ja toteuttamaan sitä. Tehtävän mahdottomuus ei johdu Jumalan antamasta vaikeasta tehtävästä vaan siitä kuinka kauas synti on meidät Jumalasta vienyt. Tämä laki kertoo meille taivaan valtakunnan todellisuudesta ja siitä, mikä on iankaikkisen elämän perustuslaki. Suhteuttamalla itsemme ja oman toimintamme tähän periaatteeseen, me voimme arvioida kuinka lähellä pelastusta me olemme.

Elämä ei ala, eikä tule, eikä mene ohitse vaan koko olemisemme on tässä. Totisesti. Me elämme nyt vain tässä hetkessä. Tänä hetkenä voit aloittaa elämäsi muuttamisen.  Momentum on se hetki, jolloin tuhlaajapoika katui ja vaihtoi sikolätin taivaaseen. Sinä hetkenä koko luomakunta sai maistaa paratiisia, koska ihminen päätti palata tuhlaajapojan muodossa Luojansa kotiin.