perjantai 27. syyskuuta 2013

Katumuksen sakramentilla: Sanoit, ettet kykene luottamaan Jumalan armoon

- Tässä asiat, joita haluan katua Jumalan edessä.

- Hyvä, että toit rehellisesti esille asiat, joiden kanssa sinulla on ollut ongelmia. Olet käynyt luonani ripillä jo jonkin aikaa ja nyt aika koota yhteen asioita, joista olemme nyt katumuksella puhuneet. Tuo alavireinen tuulesi on jatkunut jo pidempään ja luulen tietäväni syyn siihen. Kun rukouselämä on jäänyt ja tilalle on tullut turhanpuhuminen ja panettelu, niin ihminen menettää kiinnostuksen elämään. Mutta kun nyt tosissasi haluat uudistua, niin sinä voit saada totuuden hengen katumuksen kautta. 

Sitä ennen sinulla on nyt vakavan itsetutkiskelun paikka. Olet ortodoksi ja osallistut kirkon elämään aktiivisesti. Haluan sinun nyt miettivän mitä ortodoksina oleminen merkitsee sinulle. Onko se jumalanpalveluksia, aamurukouksia, ristinmerkkejä, tuohuksia ja suitsuketta? Hyvä, että nämä ovat kunnossa mutta lopulta ne ovat vain asioiden kuori. Ne kyllä vahvistavat sinua tekemään uskon mukaisia asioita mutta tärkeämpää on pitää kristinuskon ydin mielessämme, rakkaus lähimmäistä kohtaan ja vielä enemmän rakkaus vihollistamme kohtaan. Mietitään tätä asiaa ja motiiveja sen toteuttamiseen.

Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa. (Matt. 5:16)

Ortodoksisuuden ydin ei ole ulkoisissa asioissa vaan kyse on kilvoittelusta, jolla tarkoitan työtä, joka tähtää oman minuutemme kääntämiseen Jumalaa kohti. Me helposti kiinnitämme huomiota liikaa helppoihin asioihin ja jätämme haastavimmat asiat tekemättä. Sinusta tulee todellinen kristitty silloin, kun alat sanoin ja teoin osoittamaan rakkautta lähimmäistäsi kohtaan. Kuten äsken puhuimme, sinun lähimmäisesi on se, joka tarvitsee apuasi ja se voi olla silloin myös vihamiehesi.

Aloita lähimmäisesi rakastaminen uudelleen ja mieti tarkasti motiivejasi. Rakastatko siksi, että saisit mitä haluat tai siksi, että toinenkin rakastaa sinua? Ennen kuin alat laajentaa rakastamista muihin lähimmäisiin niin sinulla pitää olla rakastamisen motiivi kunnossa. Samoin kuin anteeksiantamisen, myös rakastaminen täytyy olla ehdotonta eli et saa odottaa mitään vastapalvelusta tai hyvitystä. 

Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne. (Joh. 13:34-35)

Ei riitä, että olet rakastanut perhettäsi, ystäviäsi ja sukulaisia. Sinun on opittava rakastamaan myös niitä, jotka eivät rakasta tai vihaavat sinua. Miksi? Siksi, että sinä olet kristitty ja jos haluat tätä tietä kulkea sinun on opittava rakastamaan kaikkia ihmisiä niin kuin Jumala. Jumala ei rakasta vain omiaan vaan sellaisiakin, joita me vihaamme. Tämä on meille haastavaa, mutta se ei ole mahdotonta ja siihen sinun on pyrittävä. Sinun on opittava rakastamaan myös vihamiehiäsi ja rukoilemaan heidän puolestaan. Taivaan valtakunnan asukkaaksi ei synnytä tai hurahdeta, vaan siihen kasvetaan hitaasti rukouksen ja kilvoituksen kautta.  


Kristuksen valkeus säteilee kaikille

Miksi minun pitää rakastaa lähimmäistämme? Siksi että sinä olet Jumalan kuva ja Jumalan kuva on myös jokaisessa lähimmäisessämme. Jumalan kuvana sinut on kutsuttu Kristuksen seuraajaksi. Sinä olet saanut kasteessa uuden elämän ja sen vahvistukseksi Pyhän Hengen lahjan sinetin. Ainoa tavoitteesi tässä elämässä on tulla Jumalan kaltaiseksi ja kaikki muu on maailman hälyä. 

Sinun intohimosi on oltava tässä elämässä Kristuksen opetuksen noudattamisessa - kuuntele hänen sanojaan ja tee hänen tekojaan. Näin sinun masennuksesi hiipuu, turhautuminen hälvenee ja tilalle saat luottamuksen. Sinä alat kasvaa kohti Jumalan kaltaisuutta ja kirkastat hänen kuvaa itsessäsi. Sinusta kasvaa ihminen, joka ”on hyvä kiittämättömille ja pahoille.

Sinä olet Kristuksen sijainen maan päällä. Et herrana vaan palvelijana, sillä ei Kristuskaan tullut palveltavaksi vaan palvelijaksi. Sinun tehtäväsi on jatkaa tätä samaa työtä ihmisten parissa, jonka Kristus aloitti. Laupeuden ja armon osoittaminen lähimmäisille ei ollut vain Jumalan tehtävä vaan jokainen kristitty on kutsuttu tekemään sitä. Sen vuoksi sinä olet myös Jumalan kanssaluoja. 

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.  Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.  Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt. (Matt. 11:28-30)

Älä kuvittele, että taakkasi tulee raskaammaksi, kun alat elämään Kristusta todeksi elämässäsi. Kohtaat varmasti vastustusta tällä tiellä mutta turvaa silloin Jumalaan. Hän auttaa sinua kantamaan taakkaasi ja silloin ymmärrät, mitä tuon levon antaminen tarkoittaa. Et sinä, vaan Kristus sinussa.


Elä kuin taivas jo toteutuisi

Rakas ystävä, taivaan valtakunnan todellisuus on jo olemassa tässä maailmassa ja sinun tehtävä on tehtävä se näkyväksi omassa elinpiirissäsi. Sanoit, että välillä olet niin väsynyt, että kaipaat jo taivaalliseen kotiisi. Älä anna periksi, kyllä sinä jaksat. Kun tiedät nyt konkreettisesti, että elonpäiviemme määrä on rajallinen niin aloita hyvissä ajoin tilinteko lähimmäistesi kanssa. Olet loukannut ja panetellut tuttaviasi, mene ja korjaa asia. Ellet saa anteeksi, älä välitä vaan jatka elämääsi. Toivottavasti Luoja suo sinulle tarpeeksi aikaa siihen, että ehdit sovittaa välisi kaikkien niiden ihmisten kanssa, joita vastaan olet tietäen rikkonut.

Jo tässä elämässäsi sinä tutustut Taivaan valtakunnan tapoihin ja sääntöihin. Miten? Elämällä juuri evankeliumin opetuksen mukaisesti. Jos sinua käsketään rakastamaan vihollistasi, niin sinun on kokeiltava sitä ja monta kertaa. Ainoa oikea tapa lukea Raamattua on se, että yrität elää sitä todeksi omassa elämässäsi.  

Sanoit, ettet pysty luottamaan Jumalan armoon ja siihen, että Jumala armahtaisi sinua. Sinä saat varmuuden Jumalaan, kun alat sanoillasi ja teoillasi elämään Herran opetusta todeksi. Jokainen hyvä sana vie sinua lähemmäksi ja jokainen auttavainen teko kirkastaa sinulle hengellisen elämän todellisuutta. Sinä et ole ensimmäinen, joka on tuon saman tunteen äärellä, ja sen vuoksi mieti tämän seuraavan psalmin rohkaisua:    

Sillä niin kuin taivas on korkealla maan yllä,
niin vahva on Herran armo häntä pelkääviä kohtaan.
Niin kaukana kuin ovat toisistaan auringon nousut ja laskut,
niin kauas hän siirtää meistä laittomuutemme.
Niin kuin isä armahtaa lapsiaan,
niin armahtaa Herra niitä, jotka häntä pelkäävät,
sillä hän tietää, mitä tekoa olemme,hän muistaa, 
että me olemme maan tomua.
(Psalmista 103, käännös Septuaginnan mukaan)

tiistai 24. syyskuuta 2013

Ihminen pahan palveluksessa - theodikean ongelmasta


Kenian pääkaupungin Nairobin terrori-isku, Pakistanin itsemurhaisku kristittyjä vastaan, Syyrian sisällissota, Arabikevät ja Egyptin levottomuudet. Uutisvirta syyskuussa on tuonut eteemme tiedon tuhansien ihmisten kuolemasta ja vielä useamman vakavasta loukkaantumisesta. Harva näiden selkkausten uhreista kuoli taistellessaan, lähes kaikki olivat viattomia siviilejä.

Perinteiset sodat ovat käyneet melko harvinaisiksi nykymaailmassa ja sotilaalliset konfliktit syntyvät sissisodista ja terrori-iskuista. Tätä väkivaltaa käydään kaupungeissa eikä siviiliuhrien välttäminenkään ole enää tärkein asia. Pakolaisvirrat ajavat ihmisiä ulos kaupungeista erämaihin aivan alkeelliseen köyhyyteen, jossa yksinkertaiset ihmisoikeudet kertakaikkisesti puuttuvat. Pakolaisvirtojen ja inhimillisen hädän kasvaessa, me olemme eri tavalla vastuussa maailman tapahtumista kuin aiemmin.

Täysin viattomien ihmisten kärsimys vailla päämäärää herättää usein mielessämme vanhan theodikea-ongelman: miksi Jumala sallii pahan maailmassa? Jos Jumala on kaikkivaltias, miksi hän ei lopeta kärsimystä ja pelasta palvelijoitaan epäinhimillisestä hädästä? Eikö juuri tämä Jumalan passiivisuus kerro siitä, ettei häntä itse asiassa ole olemassa? Vai kertooko meidän passiivisuutemme pikemminkin siitä, ettemme usko vaikka niin väitämmekin?

Minulle itselleni theodikea ei ole ollut ongelma mutta tiedän, että monelle se on. Asiaa pohdittuani uudelleen, olen löytänyt sen kautta uusia näkökulmia hengelliseen elämään ja olen alkanut epäillä omaa varmuuttani. Luettuani tarpeeksi asiasta, varmuus muuttui epävarmuudeksi ja ymmärsin, että ongelmasta kannattaa olla kiinnostunut. Pelkään, että välinpitämättömyys theodikea-ongelmasta kertoo valinpitämättömyydestämme maailmaa kohtaan.

Yritän seuraavassa kirjoituksessa etsiä vastausta siihen, miksi pahan valta on niin suuri maailmassa. Löysin asiaan joitakin vastauksia mutta enemmän toivon, että lukijan mielessä herää ymmärrys Jumalan sallimusta kohtaan. Missä määrin kyse on ihmisen vapaudesta ja vastuusta? Osaammeko vastata mitään järkevää lapsellemme, kun hän ensi kerralla kysyy meiltä, miksi? Kenties paras vastaus on se, ettemme me tiedä. Kenties nöyrä vaikeneminen ja hiljaisuus on paras vastaus.

Me teemme teodikea-ongelmalle suurta vääryyttä, jos yritämme löytää asiaan yksinkertaisen vastauksen. Yksikään vastausyritys tuskin tulee olemaan tyhjentävä tai riittävä, mutta aihetta kannattaa silti pohtia. Näiden tragedioiden kautta me saatamme oppia paremmin tuntemaan Jumalaa ja omaa itseämme.


Luomistyön ainutkertaisuus

Alussa Jumala loi maailman ja hän loi sen hyväksi. Tämä maailmansyntykäsitys tekee kristinuskosta erityisen muiden uskontojen joukossa. Kaikki luotu on hyvää ja sakramentaalista, sillä Jumala loi kaiken rakkaudesta ihmiseen. Sakramentaalisuus tarkoittaa sitä, että luodun todellisuuden kautta Jumala välittää eläväksitekevän armonsa ihmisille ja ihminen voi tulla osalliseksi iankaikkisesta elämästä.

Aadam nimeää eläimet
Kristilliseen luomiskäsitykseen kuuluu olennaisena idea, ettei pahuus ei ole peräisin Jumalasta. Erityisesti gnostilaisuudessa elää vahvana idea aineellisen maailman pahuudesta, josta ihmisen on vapauduttava pelastuakseen. Gnostilaisuus taisteli hyvin vahvasti kristinuskoa vastaan kirkon varhaisina vuosisatoina ja se oli monien kirkon harhaoppien lähde. Apostoli ja evankelista Johanneksen kirjoituksissa on nähtävissä gnostilaisuuden vastaisia elementtejä, ja niin hän kirjoittaakin: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. (1. Joh. 1:5)

Me elämme langenneessa maailmassa ja luomakuntamme kantaa ihmisen rikoksen haavoja. Tämä synnin synkentämä maailmamme on pyhyyden odottamista hiljaisuudessa. Pyhä apostoli Paavali kuvaa tätä odotusta Roomalaiskirjeessään: Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi. (Room. 8:22-23)

Vaikka pahuus kasvaa maan päällä, niin samalla meillä on oltava usko siihen, ettei pahuus voi kasvaa ylettömästi. Maailmassa riehuvan pahuuden tulisi herättää meissä kaiho tuomiopäivää kohtaan, jolloin pahuus hävitetään maan päältä ja saamme lohdutuksen suruumme. Kaikella on määräaikansa, niin myös pahuudella ja synnillä. Johannes jatkaa Ilmestyskirjassaan: Jumala itse on heidän luonaan, ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut. (Ilm.21:3-4)


Sinä uskollinen, sinä vanhurskas (Ps. 143)

Jumalan sallii pahan toimia maailmassamme ja paha koettelee ihmisen uskon vakavuutta. Kilvoittelu on meille vaivan työtä eikä yksikään Kristuksen seuraaja välty kärsimykseltä. Kuuluisin esimerkki tästä löytyy Jobin kirjasta, jossa Jumala sallii saatanan kiusata palvelijaansa. Herra sanoi saatanalle: Hyvä on! Tee hänelle mitä haluat, mutta henkeä et saa häneltä viedä! (Job 2:6).

Vanhurskas Job
Jobin kautta me voimme nähdä lohdutusta siinä, kuinka kaikki elämäntilanteet ovat Jumalan kaitselmuksessa ja hänen hallinnassaan. Vastoinkäymiset ovat uskossa kasvamisen ja Jumalaan turvautumisen paikka. Kun Jobin sukulaiset ja ystävät kehottivat häntä kieltämään Jumalansa, niin Job pysyy tiukkana. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha. (Job 2:10).

Uskollisuus Jumalalle kuitenkin palkitaan vanhurskaalle Jobille moninkertaisesti. Tätä myös kristinuskon historia on monin osin: Jumalaan luottavia ihmisiä kirkastamassa Hänen kunniaa vapaaehtoisten kärsimystensä kautta. Kaikki koettu maailman pahuus kääntyy palvelemaan ihmisen pelastusta ja Jumalan hyvyyttä.


Ihmisen vapaa tahto

Kaikkein ortodoksisin vastaus teodikea-ongelmaan on ihmisen vapaassa tahdossa. Ihmisen vapaa tahto on nimenomaisesti se kruunu, jolla Jumala teki ihmisestä ainutlaatuisen olennon. Valinnan vapauden myötä se joko kasvaa tai vähenee elämässämme ja sen kautta me olemme itse vastuullisia pahuuteen.

Pahuuden lähde on jokaisen ihmisen sydämessä, jokainen meistä kykenee tekemään väärin. Herra on sanonut: Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet." (Mark. 7:21-23).

Ihmisen sydämessä on siis pahuuden juuri mutta me voimme ehkäistä yhteiskunnassamme pahuuden leviämistä kulovalkean tavoin. Tähän vastauksena on se, mitä olemme tähän asti tehneet. Olemmeko pitäneet huolta lähimmäisistämme ja yhteiskunnastamme, osoittaneet huolenpitoamme huono-osaisia kohtaan. Tuomiosunnuntain evankeliumeissa meiltä kysytään sosiaalisen omantuntomme perään. 


Myötätunteinen Jumala

Kristinuskon Jumala on elävä ja persoonallinen Luoja, joka myötäelää ihmisen kärsimyksiä. Nooan kertomus kertoo hyvin koskettavasti Jumalasta, joka suree ihmisen pahuutta Luojaansa kohtaan. Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen, ja murehti sitä sydämessään. "(1. Moos. 6:5-7).

Kärsivä palvelija
Ihmisen vapaa tahto on siis ihmisyytemme kallein aarteemme mutta tämä sama tuo paljon murhetta Jumalan pelastussuunnitelmaan. Jopa niin paljon, ettei ihminen kykene enää sovittamaan ja hoitamaan velkojaan. Mutta ihmisen vapauteen ei silti kajota - ihmisen pelastukseksi Jumala turvautuu äärimmäiseen uhriin, ainokaisen poikansa ristinkuolemaan.

Kristuksen risti on toinen vastaus pahuuden ongelmaan. Ristillä me näemme Jumalan kärsivän palvelijan, karitsan, joka ottaa kannettavakseen maailman synnin, kunnian kuninkaan. Risti ei ole Jumalalle välttämättömyys, oikeudenmukaisemmin ajateltuna ihmisten kuuluisa olla ristille naulittuina syntiensä takia.

Psalmien kirjoissa aihetta käsitellään myös hyvin syvällisesti. Hylkäämisen kokemus on erityisen vahvana psalmissa 22, ja näemme mielenkiintoisella tavalla tästä toisinnon Herran ristillä, jossa Kristus kokee täydellisen hylkäämisen tunteen. Jumalani, miksi minut hylkäsit (Matt. 27:46, Ps. 22:1).



Lopuksi

Ihmisen kokema kärsimys on henkilökohtaista ja subjektiivista. Vaikka haluaisimme auttaa toisiamme surussamme, me kykenemme usein vain olemaan surevan kanssakulkijoita. Surun tarkoitus on vahvistaa ihmisen uskoa Jumalaan ja saada hänet kääntymään takaisin Jumalan luo. Toisaalta se voi myös auttaa entisestään syventämään kilvoitustamme ristin tiellä. Jokaisen ihmisen pitää siis loppujen lopuksi kulkea itse tuo kärsimyksen tie kohti Golgataa.

Mutta me voimme oppia myös toisen ihmisen tuskasta ja kuolemasta. Ettemme liikaa kiinnittyisi tähän maailmaan vaan pitäisimme toivomme iankaikkisessa. Oppisimme näkemään menneisyyden ja tulevaisuuden tässä hetkessä. Ymmärtäisimme niin maailman luomisen kuin ristinkuoleman ja ylösnousemuksen osana omaa elämäämme ja olemassaoloamme. Kärsimys näyttää meille pahuuden todellisen luonteen. Ennen kuin me lankeamme, me näemme asian kauniina ja haluttavana ja kun me teemme väärän ratkaisun, totuus usein paljastuu meille katkerana kokemuksena.


Ihmisen vapaan tahdon myötä me osaltaan olemme myös Jumalan kanssaluojia. Omien sanojemme ja tekojemme kautta me voimme luoda ja ylläpitää hyvyyttä ja turvata toistemme elämää. Me voimme estää pahaa ja me voimme auttaa niitä, jotka tästä pahuudesta kärsivät. Pahuus ja kärsimys jäävät kuitenkin meille salaisuudeksi, emmekä koskaan tule löytämään tyhjentävää vastausta tähän ongelmaan. 

lauantai 21. syyskuuta 2013

Kun syntisyys kohtaa pyhyyden


1 Kun Jeesus eräänä päivänä seisoi Gennesaretinjärven rannalla ja väkijoukko tungeksi hänen ympärillään kuulemassa Jumalan sanaa, 2 hän näki rannassa kaksi venettä. Kalastajat olivat nousseet niistä ja huuhtoivat verkkojaan. 3 Jeesus astui toiseen veneistä ja pyysi Simonia, jonka vene se oli, soutamaan rannasta vähän ulommaksi. Sitten hän opetti kansaa veneessä istuen.

4 Lopetettuaan puheensa Jeesus sanoi Simonille: "Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne." 5 Tähän Simon vastasi: "Opettaja, me olemme jo tehneet työtä koko yön emmekä ole saaneet mitään. Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket." 6 Näin he tekivät ja saivat saarretuksi niin suuren kalaparven, että heidän verkkonsa repeilivät. 7 He viittoivat toisessa veneessä olevia tovereitaan apuun. Nämä tulivat, ja he saivat molemmat veneet niin täyteen kalaa, että ne olivat upota. 8 Tämän nähdessään Simon Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies." 9 Hän ja koko hänen venekuntansa olivat pelon ja hämmennyksen vallassa kalansaaliin tähden, 10 samoin Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, jotka olivat Simonin kalastuskumppaneita. Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja." 11 He vetivät veneet maihin ja jättäen kaiken lähtivät seuraamaan Jeesusta. (Luuk. 5:1-11)

Kuinka usein olet törmännyt tilanteeseen, jossa joku tulee neuvomaan sinua miten työsi pitäisi tehdä? - Sen verran usein, että olen jo miettinyt nasevia vastauksia neuvojalle. Erityisesti huomaan itse kunnostautuneeni tällä vinkkien antajan elämän saralla, ja ihan huomaamattani. Aika nolo tunne. Monestiko olet tehnyt mitä tämä konsultti on ehdottanut? – En minäkään!

Jeesuksen ja Pietarin ensitapaaminen tapahtui nimenomaan tässä koomisessa tilanteessa. Pietari oli ammatiltaan kalastaja ja hänen kalastusosuuskuntaansa kuului myös Johannes ja tämän veli Jaakob. He olivat olleet koko yön kalassa, harjoittamassa ammattiaan kuten parhaiten taisivat. Tässä vaiheessa Pietari ei vielä tuntenut Jeesusta ja siksi saattoi olla yllätys, että paikallinen puuseppä kävi jakelemassa vinkkejään ammattikalastajille.       

Väitän, että suhtautumisemme tähän paikalliseen puuseppään ratkaisee pelastumisemme.
Pietari torjuikin tämän alkuun tämän kehotuksen ja kertoi heidän kalastaneet jo koko yön. Ellei yöllä ollut kalaa tullut, niin ei sitä enää tässä vaiheessakaan tule. Mutta jos nyt tämän kerran… ja niin Pietarista tulikin tämän tarinan sankari. Ei siksi, että hän sai suuren kalansaaliin vaan siksi, että hän rikkoi omaa totuttua kaavaansa ja teki jotain uutta ja erikoista.

Il Cristo degli Abissi
Herra käski Pietarin mennä kalastamaan syvään veteen. Syvä merkitsee vaikeaa ja työlästä, tuntematonta, pelottavaa. Syvyys on vastakohta kaikelle hyvälle: syvyydestä minä huudan sinua… (Ps. 130:1). Usko ja luota minuun, sanoo Herramme. Heti kun Pietari teki mitä Herra kehotti häntä tekemään, hän tulee yllättymään. Tämä hämmennys saa Pietarin vakuuttuneeksi Jeesuksen ainutlaatuisuudesta ja hän onkin nyt suuren elämänmuutoksen edessä. Pietarin vastaus paljastaa tämän: Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.

Ellen ole käynyt kirkossa pitkään aikaan, niin tiedän miltä Pietarista on tuntunut. Ihminen suojelee luonnostaan pyhyyttä ja siksi Pietari varoittaa Jeesusta omasta likaisuudestaan. Kuka syntinen voisi olla Herran opetuslapsi, koska silloinhan syntisyytemme tahraisi pyhän. Tätä juuri fariseukset tarkoittivat kun he paheksuivat Jeesuksen ateriointia syntisten parissa (Mark. 2:15-17). Tai Simon Fariseus, joka sydämessään halveksui syntistä naista Jeesuksen jalkojen juuressa: Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee.  (Luuk. 7:36-48).

Mutta pyhyys ei toimi näin. Kun ihminen astuu pyhyyden todellisuuteen, hän astuu pimeydestä valkeuteen ja joutuu siristelemään silmiään. Ihminen hämmentyy kirkkaudesta mutta hetken kuluttua hän alkaa tottua valkeuteen. Nyt hän oppii tuntemaan sen, mikä on valkeudesta ja mikä on pimeydestä ja kummassa hän haluaa elää. Synnintunto herättää kuitenkin epävarmuutta, kunnes tapahtuu ratkaiseva huipennus: oletko kuullut Jumalan armosta ja laupeudesta? Armoon turvautuva ihminen voi lähestyä Jumalaa. Tästä synnintunnosta kasvaa todellinen mielenmuutos, täyskäännös, metanoia. Vasta tämän katumuksen ja anteeksiannon jälkeen hän voi lähteä seuraamaan Jeesusta. Mutta Jumalasta vieraantunut ihminen palaa takaisin pimeyteen, koska siellä syntisen on turvallisempi olla.

Ihminen ei voi pestä itseään puhtaaksi synneistään tai sovittaa niitä, vaan tähän puhdistumiseen me tarvitsemme Jumalan armoa ja laupeutta. Sen vuoksi me kerta toisensa jälkeen luemme eri jumalanpalveluksissa psalmia 51 (LXX 50).

Vihmo minut puhtaaksi iisopilla
ja pese minut lunta valkeammaksi.
Suo minun kuulla ilon ja riemun sana,
elvytä mieli, jonka olet murtanut.
Käännä katseesi pois synneistäni
ja pyyhi minusta kaikki pahat tekoni.
Jumala, luo minuun puhdas sydän
ja uudista minut, anna vahva henki.
(Ps. 51:9-12)

Muistatteko kuinka rikkaalta mieheltä puuttui tämä synnintunto? Tunnustuksen jälkeen Pietari on valmis lähtemään Jeesuksen opetuslapseksi eikä enää vastustele tai selittele. Kuinka tämä sama muutos voisi tapahtua meissä? Kun me tulemme kuuliaisiksi Jumalan tahdolle ja kuuntelemme mitä Hänellä on meille sanottavana. Uskallan väittää, että harva meistä edes tuntee Jumalaa, koska me olemme sulkeneet korvamme ja silmämme näkemästä ja kuulemasta Häntä. Profeetta Jeremiaan sanoin:

Kaikki he ovat kyllä kansaasi,
mutta korvansa he ovat sulkeneet,
eivät he kuule ääntäsi.
Herran sanaa he pitävät pilkkanaan,
eivät siitä välitä.
(Jer. 6:10)

Pietari uskoi Herran kutsuun kuin kallioon ja hylkäsi varman ja turvatun toimeentulonsa. Pietarista ja hänen kalastuskunnastaan tuli ihmisten kalastajia. Kun hän aiemmin veti verkkoineen kaloja elämästä kuolemaan, niin nyt hän verkkoineen vetää ihmisiä kuolemasta elämään.


Kun naula neuvoi vasaraa..

Jokainen meistä on saanut tämän saman kutsun ja onhan meidät kastettukin Herran seuraajiksi. Mutta johtaako se aitoon Herran seuraamiseen sanoissa, teoissa, ajatuksissa? Harvoin, koska maailma, jossa elämämme onnistuu kerta toisensa jälkeen sokaisemaan meidät totuudelta. Me luulemme, että Kristusta seuraamalla menetämme kaiken mukavan elämästämme ja kaikesta tulee kurjaa ja askeettista.

Miksi meidän on niin vaikea tehdä Pietarin ja muiden opetuslasten ratkaisua lähteä seuraamaan Jeesusta? Siksi, ettemme vakuutu iankaikkisen ja taivaallisen elämän paremmuudesta. Usko usein merkitsee meille asennetta, että riittää kun me uskomme johonkin hengelliseen, jonka voimme sitten kotona ripustaa henkariin ja ottaa sen taas seuraavana sunnuntaina mukaan kirkkoon.  


Pietarin usko taas oli sellaista, joka sai aikaan toimintaa ja tekemistä. Mene ja tee näin, niin saat yllättyä. Jos emme suostu heittämään verkkojamme sinne, minne Jeesus kehottaa ne heittämään, me emme tule saamaan tuota kalansaalista. Silloin me jätämme sen pienen kynnyksen ylittämättä, joka on asetettu tavallisen ja jumalallisen elämän välille. Silloin me emme anna Jumalalle mahdollisuutta yllättää meitä. Silloin Jeesus saattaa edelleenkin näyttäytyä hassuna puuseppänä, joka tulee jakelemaan meille viisauksiaan vaikka itse luulemme tietävämme asiat paremmin.


Nyt on aika Herran toimia

Miksi Jumalan poika tuli ihmiseksi ja otti orjan muodon? Siksi, ettemme pelkäisi lähestyä pyhyyttä. Me olemme niin kaukana kotoa, ettemme useinkaan muista, että me olemme maanpakolaisia. Aterioidessaan syntisten parissa ja pitäessään huolta huono-osaisista, hän osoitti meille että olemme arvollisia lähestymään pyhyyttä. Ainoa vaatimus on, se että tunnistamme itsessämme synnin sairauden ja ymmärrämme, että Herran luota me voimme tavoittaa hengellisen terveyden.

Opetuslasten kutsuminen on meille vakava kehotus ottaa vastaan kutsu kuninkaan pojan pitoihin. Kysymys ei ole osaamisesta tai uskaltamisesta vaan suostumisesta. Tulevana sunnuntaina meille on valmistettu Herran pyhä ehtoollinen. Osallistumalla liturgiaan, me annamme Herralle mahdollisuuden tehdä työtä sisimmässämme. Niin. Syviä vesiä ei pidä pelätä elämässämme, vaikka ne saattaisivatkin tuntua epämukavilta. Meille on annettu Herran lupaus, joka on kaikunut kautta historian Raamatun lehdillä: Älä pelkää, minä olen kanssasi. 

tiistai 17. syyskuuta 2013

Ihminen kannanottojen takana - kuluneen vuoden homokeskustelu

Kuluneena vuotena on otettu vilkkaasti kantaa homoseksuaalisuuteen. Luterilainen kirkko on jo pitkään valmistellut kantaansa samaa sukupuolta olevien avioliittoon. Oman kirkkomme arkkipiispa Leo, totesi yksikantaan, että meidän kirkossamme asiasta ei edes keskustella. Jo aiemmin keväällä Venäjän ortodoksisen kirkko reagoi Venäjän valtion tiukentuneeseen kantaan homoja kohtaan. Viime kesän MM-kisoissa Moskovassa urheilijat protestoivat eri tavoin homokielteisyyttä vastaan ja kulttuuriministerimmekin nähtiin yleisön joukossa sateenkaarilipun kanssa.
Patriarkka Kirill

Etenkin Venäjän ortodoksisen kirkko reagoi voimakkaasti siihen, jos kirkko velvoitetaan siunaamaan samaa sukupuolta olevien avioliittoja. Se nähtiin selvänä uhkana Kirkkoa kohtaan ja suurin osa keskustelusta onkin syntynyt nimenomaan tästä asiasta. Patriarkka Bartolomeos tuki tätä näkemystä ja toi julki Viron vierailullaan 7.9.2013 selkeän kannan ortodoksiseen perhekäsityksen puolesta. Hänen mukaansa kristillinen perhe voi syntyä vain miehen ja naisen välille. Harmi kyllä, ettei hän ottanut kantaa homoseksuaalisten ihmisten asemaan yhteiskunnassa.

On yllättävää, miten voimakkaasti homoseksuaalisuus jakaa ihmisten mielipiteitä, vaikka kyse on pientä ihmisryhmää koskevasta asiasta. Nuorempi sukupolvi suhtautuu homoseksuaalisuuteen usein suvaitsevammin kuin vanhempi sukupolvi. Ja heti kun tämän sanoo ääneen niin vastaan valtava määrä suvaitsevia ihmisiä, jotka poikkeavat tästä säännöstä.

Minusta tuntuu, ettei kirkkomme esiintuoma opetus homoseksuaalisuudesta huomioi riittävästi seksuaalivähemmistöjen edustajia ihmisinä ja yksittäisinä seurakuntalaisina. Nostan seuraavaksi esiin kaksi tärkeää asiaa, jotka pitäisi aina pitää mielessä kun asiasta puhutaan.


Ainutkertainen ihminen

Jumala sanoi: "Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu." Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. (1. Moos 1:26-27)

Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja kutsuttu kasvamaan kohti Hänen kaltaisuuttaan. Tämä ominaisuus on luovuttamaton osa ihmistä. Vaikka ihminen lankesi syntiin ja tuhosi mahdollisuutensa iankaikkiseen elämään Jumalan yhteydessä, niin hän ei siltikään menettänyt Jumalan kuvaa itsessään.

Mikä on ihmislapsi!
Kuitenkin pidät hänestä huolen.
Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon,
seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella.
Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi,
asetit kaiken hänen valtaansa. (Ps 8:5-7)

Jokainen ihminen, riippumatta seksuaalisesta suuntautumisestaan, on kutsuttu kasvamaan Jumalan kaltaisuuteen. Kirkon opetuksen valossa näyttää siltä, että homoseksuaaleille on annettu erityinen kilvoitus seksuaaliseen elämään ja seurakunnan elämässä meidän on selkeämmin annettava tukemme asian kanssa eläville. Seurakunnissa tapahtuva tuomitseminen ja syrjintä  on erityisen tuomittavaa, koska meille on opetettu kuinka suhtautua lähimmäisiimme.

Patriarkka Bartolomeos
On siis olemassa ihminen olemus (kuva) ja hänen toimintansa (kaltaisuus). Ihmisen toimintaan liittyy olennaisesti vapaa tahto ja kyky toteuttaa tätä vapautta omassa elämässä ja suhteessa toisiin ihmisiin. Vapaan tahdon kautta ihminen voi tehdä hyvää mutta myös syntiä ja kaikkea siltä väliltä. Nämä moninaiset vaihtoehdot tekevät ihmisestä vastuullisen toimijan. Kirkon linjana on ollut pitkään se, että ihminen voi toimia kirkossa homoseksuaalina mutta sen toteuttaminen on tuomittavaa. (Tämä ajatus on haasteellinen ja mielenkiintoinen mutta en ota siihen nyt kantaa.)

Raamatun ja kirkkoisien teksteissä homoseksuaaliset teot nähdäänkin heteroseksuaalisen ihmisen syntisenä toimintana eli vapauden väärinkäyttönä. Oletuksena on se, että jokainen ihminen on luonnostaan kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta ja homoseksuaalisuudessa on kysymys siitä, että heteroseksuaalinen ihminen käyttäytyy luonnonvastaisesti. Tämä luonnonvastaisuus on siis irstautta ja irstaus on tietenkin syntiä.


Tuliko tuomittua teko vai ihminen, vai molemmat?

Jotkin kirkon asiat ovat sellaisia, jotka eivät muutu vuosisatojen kuluessa mutta jotkut asiat taas pitää tarkastaa joka vuosikymmen uudelleen. Kirkon dogmaattinen tai eksegeettinen opetus harvoin muuttuu miksikään (esim. oppi Kolminaisuudesta) mutta esim. eettiset aiheet taas elävät ja tarkentuvat vuosikymmenestä toiseen (mm. ekologia, yhteiskunta).

Luulen, että meidän on seurattava mitä tieteessä ja tutkimuksessa tapahtuu ja päivittää käsityksiämme homoseksuaalisuudesta. Kaikki ihmiset eivät ole luonnostaan heteroseksuaaleja ja homoseksuaalisuuden parantamiseen kirkkomme ei kehota. Nykytietämyksen mukaan kukaan meistä ei tietoisesti valitse omaa seksuaalista suuntautumistaan eikä kasvatuksellakaan tai eheyttämiselläkään asiaan juuri merkitystä ole.

Ortodoksisen kirkon eksegetiikassa on käynyt hyvin selväksi se, että homoseksuaalisiin tekoihin suhtaudutaan kielteisesti. Perinteisesti viittaus tässä löytyy Paavalin Roomalaiskirjeeseen (1:26-27). Toisin kuin luterilaisessa kirkossa, ortodoksinen kirkko ei ole etsinyt tähän asiaan lievennyksiä mm. lähimmäisen rakkauden käsitteestä tai nykyajan maailmasta.

Paavi Franciscus
Homoseksuaalisen ihmisen hyväksyminen ei tarkoita ortodoksisen avioliitto- tai perhekäsityksen vaarantamista. Se merkitsee perhe- ja sakramenttiopetuksen pysymistä ennallaan ja jopa niiden selkiytymistä ja vahvistumista. Hyväksymällä seksuaaliset vähemmistöt, me voimme tunnustaa Jumalan luomistyön rikkauden ja oppia arvostamaan luonnon moninaisuutta.

Rooman kirkon paavi Franciscus otti kantaa seksuaalisten vähemmistöjen syrjintään heinäkuun lopulla. Tämä keskustelun avaus oli todella tärkeä ja toivoisin, että kirkkomme tekisi yhtä selvän rajauksen sille, mitä Kirkko hyväksyy ja missä menee uskomme rajat. Luulen, että meidän on entistä tarkemmin tiedostettava, ettemme voi tuomita homoseksuaaleja ihmisinä heidän suuntautumisensa perusteella. Samalla olisi hyvä ymmärtää, että ihmisen seksuaalinen suuntautuminen ja seksuaalisuuden toteuttaminen ovat kaksi eri asiaa.

Kirkon olisi selkeämmin hyväksyttävä homoseksuaalit ihmisinä ja tasaveroisina seurakunnan jäseninä. Tämän useimmat seurakunnat ovatkin näkyvästi tehneet. Toivottavasti tämä muutos tapahtuisi selvemmin jokaisen seurakuntalaisten mielessä ja näkyisi käytännön toiminnassa. Tuomitsemisen sijaan me tarvitsemme enemmän ymmärrystä.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Suomi24 - ortodoksisuuden lieve-ilmiöitä tänä päivänä

Sain osani Suomi24 Ortodoksisuus palstalla. Sama kävi näköjään myös Kosmas Aitolialaisen veljestölle. Vuosien mittaa papisto ja kirkkokansa ovat saaneet joko peukun ylös tai toisen alas ja mukana tiukkone perusteluineen. Vaikka haukku ei haavaa tee niin paha sana satuttaa aina, toista enemmän kuin toista.

Keskustelu Suomi24:ssa on astetta pahempaa juoruamista kuin mitä harrastetaan seurakunnissa, työpaikoilla ja kirkoissa. Ihmiset eivät tiedä asioista, joten he kysyvät toisiltaan ja kun toinenkaan ei tiedä asiaa niin pahimillaan tosiasiat keksitään. Voittaja kertoo tai keksii mehevimmän version. Tai sitten muutetaan olemassa olevia asioita kiinnostavammiksi ja raflaavimmiksi, aivan kuten iltapäivälehdissä. Sinänsä neutraali uutinen voi muuttua aika erikoiseksi kun yhtä sivuseikkaa korostetaan yli kokonaisuuden.

Loukkaannuinko siitä, että itsestäni käytiin tätä keskustelua? En yhtään, enkä kirjoita tätä siksi, että olisin loukkaantunut. Kirjoitan aiheesta siksi, että juoruilun ja turhan puhumisen synnistä on suhteellisen helppo päästä eroon kunhan ihminen vain päättää lopettaa sen. Sen sijaan minua harmittaa, että näinkin innokkaat keskustelijat käyttävät kallisarvoista aikaansa pahaa puhumalla. Keskustelu Suomi24-palstalla ei liity mitenkään otsikostaan huolimatta ortodoksisuuteen vaan aivan epäolennaisuuksiin. Olisi hienoa kuulla, kuinka yhtä kiivasta keskustelua käytäisiin vaikka hengellisen elämän haasteista, synnin olemuksesta, kirkkokuntamme visioista, kirkkomuseosta, tulevista kirkolliskokousaloitteista. Ja omalla nimellä ja asiallisesti perustellen.

Miksi sitten tällaista tekstiä kirjoitetaan kirkkomme elämästä ja toisista ihmisistä? Koska meillä on tilaisuus ja meillä on varaa valita alemman ja ylemmän minämme väliltä. Ehkä kaipaamme vähän jännitystä elämäämme. Ehkä haluamme nostaa heikkoa itsetuntoamme toisen kustannuksella. Tämän tilaisuuden antaa internet, joka on meille hämmästyttävän uusi keksintö ihmiskunnan historiassa.

Pitäisikö asialle tehdä jotakin? Katumuksen sakramentissa olen puuttunut tähän asiaan ja olen iloinen, että ihminen tunnustaa itsessään tämän heikkouden ja taistelee sitä vastaan. Ei haittaa vaikka kompastuit mutta nyt nouse pian ylös ja kulkuasi kuin ihminen eikä maassa ryömien kuin käärme. 

Evankeliumeissa on kaksi arkkityyppiä tuomitsijoista, tuhlaajapojan vanhempi veli ja publikaanin ja fariseuksen fariseus. Kumpikin kuvittelee olevansa parempi uskovainen kuin lähimmäinen vaikka itse asiassa he eivät edes tunne Jumalaa. Miksi me tuomitsemme toisemme? Siksi, että me olemme niin vieraantuneita omasta itsestämme. Jos muistaisimme syntimme, joita olemme elämämme aikanamme tehneet, me pidättäytyisimme toistemme tuomitsemisesta. Me tuomitsemme toisiamme, koska emme ole oppineet rakastamaan lähimmäisiämme. Me tuomitsemme toisiamme niin helposti, koska me emme tunne Jumalaa emmekä hänen käskyjään.

Mitä sanon rippi-isänä sellaiselle, joka kertoo aktiivisesti osallistuvan tämän foorumin toimintaan? Hiljentymistä sanoin ja silmin. Ihmisen ei pidä antaa itselleen lupaa liata sieluaan pahoilla ajatuksilla tai puheilla. Tällä palstalla ei kannata todistella mitään tai puolustaa ketään, koska peruslähtökohta kirjoittamiselle on väärä. Ensimmäinen ja suurin on se, että kirjoittajat käyttävät nimimerkkejä. Toisekseen kirjoituksia ei ennakkotarkasteta ja jälkimoderointi on heikkoa. Minusta on ok, että kirjoituksiani voi tässä blogissa kommentoida nimimerkin takaa, mutta jos nimimerkki päättää kirjoittaa mitä sattuu, niin jätän kommentin julkaisematta.

Kreikan kielen sana eu-logein tarkoittaa siunaamista ja sanatarkasti eu-logein tarkoittaa hyvän puhumista. Kokeile ensi viikolla seuraavaa kilvoitteluharjoitusta. Älä arvostele tai tuomitse toisia ihmisiä. Jos sinun pitää sanoa hänestä jotakin, niin sano vain hyvää tai ole hiljaa. Kokeile tätä harjoitusta koko ensi viikko niin huomaat miten vaikeaa se voikaan olla, mutta ei mahdotonta. Tämä synti on usein niin syvällä meissä, että me huomaamme sen syvyyden vasta kun alamme juurimaan sitä pois. Mutta ei se ylivoimaista ole eikä edes vaikeaa.


Pyhä apostolienvertainen pappismarttyyri Kosmas Aitolialainen opettaa meille miten tuomitseminen vaikuttaa ihmisen iankaikkiseen elämäämme: 

Meidän hurskaiden Ortodoksikristittyjen täytyy rakastaa vihollisiamme ja antaa heille anteeksi, syöttää ja juottaa heitä sekä rukoilla Jumalaa heidän sielujensa puolesta. Vasta sitten astukaamme Herramme eteen ja sanokaamme Hänelle: ”Rukoilen sinua, Jumalani, anna minulle anteeksi, niin kuin minäkin annan anteeksi vihollisilleni”. Jos me kuitenkin emme näin tee, jos emme anna anteeksi vihollisillemme, niin me joudumme kadotukseen, vaikka vuodattaisimme veremmekin rakkaudesta Kristusta kohtaan. 

Siunausta kilvoitukseen!

perjantai 13. syyskuuta 2013

Tässä merkissä olet voittava


Konstantinos ja Helena
 Tänään vietämme Kunniallisen ja eläväksi tekevän Ristin ylentämisen juhlaa. Herran eläväksitekevä risti löydettiin v. 326 Jerusalemista, kun keisari Konstantinos ja keisarinna Helena suorittivat kaivauksia alueella. Ristin löytöpaikan päälle rakennettiin kirkko, joka vihittiin käyttöön v. 335 ja tämän jälkeen kirkoissamme on juhlittu kunniallisen ja eläväksitekevän ristin ylentämisen juhlaa 14. syyskuuta. Ristin juhlaan kuuluu myös muisto siitä, kuinka persialaisinvaasion aikana v. 614 ryöstetty risti palautettiin Konstantinopoliin v. 629 Hagia Sofian kirkkoon.

Evankeliumeista me löydämme monia erilaisia Kristuksen seuraajia. Osa heistä on näkyviä ja intohimoisia opetuslapsia, joista myöhemmin tulee kuuluisten seurakuntien perustajia ja osa taas hiljaisia kuuntelijoita, joiden kautta opimme myös paljon kristittynä olemisesta. Tämä olisi hyvä muistaa myös tänä päivänä kun käymme kirkossa: ei ole vain yhtä tapaa olla ortodoksi vaan jokainen meistä on uskovainen omalla tavallaan. Osa meistä on kuin räiskyvä ja innokas Pietari, toinen taas Herran jalkojen juuressa istuva Maria tai käytännön työtä tekevä Martta.

Henkilökohtaisesti minua koskettaa evankeliumin henkilöistä fariseus Nikodemos, joka oli Jeesuksen opetuslapsi salaa. Hän ilmestyy evankeliumiin ensimmäistä kertaa, kun tapasi Jeesuksen keskellä yöllä. Tunnelma tämän keskustelun aikana on intiimi ja rauhoittava, ja vaikka kaikki tapahtuu salassa, niin silti siinä paljastetaan meille taivaan valtakunnan salaisuuksia.

Nikodemos antaa kaikille Kristuksen seuraajille inhimilliset kasvot, koska hän avoimesti näyttää oman tietämättömyytensä ja rohkeasti haastaa Kristuksen kysymyksillään. Vaikka Nikodemos on ymmällään Jeesuksen opetuksesta, hän tekee lopulta oikean ratkaisun: hän vaikenee ja kuuntelee. Ja miten ymmärtäväisesti Kristus suhtautuukaan tämän jälkeen tähän salaiseen opetuslapseensa. Hän saakin nyt seikkaperäisesti kuunnella taivaan valtakunnan salaisuuksia ristinkuolemasta ja pelastuksesta.


Erityisesti huomio kannattaa kiinnittää siihen, mitä Jeesus opettaa rististä. Pyhä evankelista Johannes kirjoittaa: Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän. Ristin tarkoitus on pelastaa kaikki ne, jotka uskoen ottavat vastaan Jeesuksen pelastustyön. Kun nyt siis Kristus levittää kätensä ristille, me voimme ymmärtää tämän merkitsevän Jumalan antaumuksellista ja kärsivää rakkautta luomakuntaa kohtaan. Kun Kristus nostetaan ristille, hän vetää mukanaan koko langenneen ihmiskunnan taivaalliseen kunniaansa. Johanneksen erityinen korostus on siinä, kuinka Kristus on kärsimyksen keskellä kunnian kuningas ja säteilee kärsimyksessään aurinkoa kirkkaammin. Miksi? Vaikka risti merkitsee maailmallisille ihmisille häpeää, uskovaiselle se merkitsee Jumalan suurta rakkautta ihmistä kohtaan. Kuoleman kautta hän vie meidät elämään ja ylösnousemuksen kautta hän tekee tyhjäksi synnin ja kuoleman. Ristille nostettuna hän vetää mukaansa kaikki häneen uskovat. Se joka uskoo Häneen ja saa kasteen, tulee pelastumaan.

Jeesuksen sanat jäivät kytemään Nikodemoksen mieleen ja hänestä tulee Jeesuksen opetuslapsi. Nikodemos ei ollut vain fariseus vaan hän kuului myös Suureen neuvostoon, joka oli juutalaisten ylin päättävä elin Rooman valtakunnan ajalla. Tämä neuvoston jäsenenä Nikodemos astuu taas näyttämölle puolustamaan Messiasta, jonka surmaamista parhaillaan suunnitellaan. Hän sanoi: Eihän meidän lakimme mukaan ketään voi tuomita, ennen kuin on kuultu häntä ja otettu selville, mitä hän on tehnyt. Mutta häntä ei kuunnella. Asia oli jo heidän mielissään päätetty. Silloin Nikodemos muistaa keskustelun Jeesuksen kanssa yöllä:

Valo on tullut maailmaan, mutta pahojen tekojensa tähden ihmiset ovat valinneet sen asemesta pimeyden. Se, joka tekee pahaa, kaihtaa valoa; hän ei tule valoon, etteivät hänen tekonsa paljastuisi. Mutta se, joka noudattaa totuutta, tulee valoon, jotta kävisi ilmi, että hänen tekonsa ovat lähtöisin Jumalasta.

Johanneksen evankeliumi on rakkauden evankeliumi mutta se on myös vastakohtien evankeliumi. Nyt me näemme ristin valossa vastakohtaisuudet eli valon ja pimeyden, totuuden ja valheen, pelastuksen ja kuoleman. Me emme voi jättää valitsematta. Rakkauden käskyn korostamisen lisäksi me voimme nähdä kuinka rakkauden näkyy myös palvelemisessa. Viimeisen kerran tapaamme Nikodemoksen Jeesuksen kuoleman jälkeen kun hän yhdessä Joosef Arimatialaisen kanssa lähtee hautaamaan Jeesuksen ruumista. He laskevat pyhän ruumiin alas ristiltä, peittävät sen tuoksuvilla yrteillä, kietovat puhtaaseen liinavaatteeseen ja hautaavat hänet läheiseen puutarhaan.

Koko kirkkovuoden kierto alkaa rististä ja saa huipennuksensa siinä, kuinka eläväksitekevän ristin kautta Kristus voittaa kuoleman. Jumalan voima on siinä, että se millä maailma uhkaa meitä muuttuu Kristuksen kautta voitoksemme. Jeesuksen ja Nikodemoksen keskustelussa kerrotaan myös peruste sille, kuinka me voimme tulla osalliseksi ylösnousemuksesta: Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan (Joh. 3:5). Meidät on kasteessa nimetty Kristuksen seuraajiksi ja sen vuoksi me kannamme ristiä kaulassamme. Risti on voiton merkki, mutta samalla se on kuva myös ristillä kärsivästä Vapahtajastamme. Risti opettaa meille myös oman sitoutumisemme: kristittyinä meidän on oltava valmiita seuraamaan Kristusta vaikka kuolemaan asti.

Ristin teologia on täynnä vastakohtia niin paljon että mikään maailman logiikka ei sen yhteydessä toimi. Synnin ja vihollisen takia Kristus naulittiin ristiin mutta ristin kautta vihollinen kukistettiin. Paratiisin puun kautta me lankesimme, mutta Golgatan puun kautta me pelastuimme. Paratiisin makea hedelmää syömällä me tuomitsimme itsemme kuolemaan mutta katkera Golgatan ristinpuu toikin langenneelle ihmiselle elämän.
Ristiinnaulitun heikkoudessa on todellinen voima. Kristuksen häpeällisessä kuolemassa me näemme Kunnian kuninkaan. Iankaikkinen Jumala teloitettiin ja teloitusvälineestä tuli eläväksitekevä voitonmerkki. Kiduttavasta ristinkuolemassa me voimme nähdä lohdutuksen omaan kärsimykseemme. Me emme ole yksin surussamme, vaan Jumala on kanssamme tässä maailmassa. Kun me kuulimme Jumalalle annetusta tuomiosta, kuolemasta ja hautaan laskemisesta, mutta pian kuulemme profetioita ja psalmeja, joissa kajastaa ylösnousemuksen sanoma. Yöhön tullessa kuulemme ensi kertaa ilosanoma tyhjästä haudasta, jossa kuolema ei enää hallitse vaan elämä vallitsee. Elämä on voittanut kuoleman ja jäljelle jäi vain iankaikkinen elämä Kristuksessa.

Toivon, että me uskoisimme entistä vakaammin taivaalliseen todellisuuteen, jonne Jumala on meidät kutsunut. Toivon, että uskoisimme vahvemmin niihin taivaallisiin pitoihin, joihin monet kutsuttiin mutta harvat valittiin. Toivon, ettemme uskoisi siihen todellisuuteen, josta me haemme tilapäistä iloa tai lohtua, vaan että luottaisimme Jumalan varaamaan palkintoon kuoleman jälkeen. 


Siunattua kunniallisen ja eläväksitekevän Ristin juhlaa!

perjantai 6. syyskuuta 2013

Omasta itsestämme luopuminen

Tulevana sunnuntaina vietetään Neitseen Marian syntymän juhlaa ja se on uuden kirkkovuotemme ensimmäinen suuri juhla. Marian merkitys ortodokseille on suurempi kuin minkään muun pyhän ihmisen ja kaikkialla ortodoksisessa maailmassa turvaudutaan hänen esirukouksiin. Maria on ihmiskunnan vastaus Jumalan haluun pelastaa synnissä elävä ihminen.

Olennaista Marian elämässä oli nöyryys ja kuuliaisuus Jumalalle. Mutta miten nämä kaksi ominaisuutta ovat syntyneet Mariassa? Luulen, että vastaus on sanassa kenosis, isien käyttämässä termissä, joka tarkoittaa oman itsensä tyhjentämistä. Aloitetaan apostoli Paavalin Filippiläiskirjeestä, jossa kerrotaan Kristuksen ihmiseksitulemisesta.

Hänellä oli Jumalan muoto,
mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan
olla Jumalan vertainen
vaan luopui omastaan.

Hän otti orjan muodon
ja tuli ihmisten kaltaiseksi.
Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa,
hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.
Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken
ja antanut hänelle nimen,
kaikkia muita nimiä korkeamman.
(Fil. 2:6-9)

Isien teologiassa itsensä tyhjentäminen, kenosis, on olennainen osa Kristuksen ihmiseksi tulemisen teologiaa. Tullessaan ihmiseksi Kristus luopui jumalallisesta majesteettisuudestaan, otti päälleen täysin päinvastaisen olemuksen eli orjan tai palvelijan muodon. Kristus siis tyhjensi itsensä kaikesta voimastaan ja mahdistaan ottaakseen vastaan synnin aiheuttaman inhimillisen heikkoutemme. Tämä oli edellytys sille, että ihminen voisi pelastua synnin orjuudesta. Pyhä Gregorios Teologi totesi, että se mitä ei ole omaksuttu, sitä ei ole parannettu.

Tämä ei tarkoita sitä, että Jumala olisi lakannut olemasta Jumala, koska se on mahdotonta ja jumalallisen luonnon vastaista. Ihmisenä ollessaan Kristus oli täydellinen Jumala ja samaan aikaan täydellinen ihminen yhdessä persoonassa. Tämä äärimmäinen nöyryyden kuva on esimerkki meille siitä, kuinka meidän itse suhtautua siihen, mitä me itse olemme ja kuinka me usein pidämme tiukasti kiinni oikeuksistamme. Olemmeko valmiita luopumaan omasta asemastamme, omaisuudestamme ja kaikesta muusta Jumalan ja lähimmäistemme hyväksi?

Jumala ei tätä asiaa miettinyt vaan teki sen – uhraamalla ainokaisen poikansa ihmiskunnan pelastukseksi (Joh. 3:16). Jumalan kuolematon Poika ja Sana kärsi vapaaehtoisesti vangitsemisen, lyömiset, sylkemiset, ristin kantamisen, orjantappurakruunun, ristinkuoleman ryövärien keskellä, tuonelan ja haudan. Tällä tavoin ymmärrettynä Kristuksen ihmiseksi tuleminen oli sanoinkuvaamattoman suuri uhri ihmisyyden hyväksi. Kristinuskon suuri mysteeri on siinä, kuinka Jumala kärsi ja kuoli, jotta ihminen saisi elää.

Kristus näyttää meille alentumisensa kautta, miten suuren arvon ja rakkauden Jumala antaa ihmisyydelle. Tämän arvonannon kautta hän kutsuukin meitä kasvamaan todelliseksi ihmiseksi: nöyryyden ja kuuliaisuuden kautta. Tämän vuoksi me sanomme, että kun Jumala tulee ihmiseksi niin ihminen voi tulla Jumalaksi. Jumalan kenosis (tyhjentyminen) tarkoittaa siis ihmisen theosista (jumaloitumista).


Antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme

Jo kasteessa me saamme mahdollisuuden itsemme tyhjentämiseen. Apostoli Paavalin opetuksen mukaan vanha minämme hukutetaan kasteveteen ja nousemme sieltä ylös pukeutuneina uudistuneeseen ihmiseen. Jumalan armo korvaa meissä syntisen ihmisen ja ihminen saa mahdollisuuden kasvaa kohti Jumalan kaltaisuutta. Itsensä tyhjentyminen antaa mahdollisuuden Jumalan eläväksi tekevälle työlle sisässämme.

Mariasta tuli Jumalan palvelija, koska hän tyhjensi itsensä omasta tahdostaan ja antoi Jumalalle mahdollisuuden toimia hänessä. Vapaaehtoinen luopuminen oli olennaista, koska Maria olisi voinut valita toisin ja elää elämänsä omaa sydäntään kuunnellen. Maria siis on meille esikuva siitä, kuinka meidän on annettava elämämme Jumalan haltuun ja oltava valmiita uhrautumaan toistemme puolesta.

Maria seurasi Kristuksen opetusta omassa elämässään ja voimme ymmärtää kuinka täydesti hän antoi itsensä pois tullakseen kilvoittelun kautta Pyhän majaksi, liiton arkiksi, armon lain tauluksi. Maria sanoi: "Minä olen Herran palvelijatar. Tapahtukoon minulle niin kuin sanoit." (Luuk 1:38)

Siellä missä sanotaan, että minä tahdon ja minä haluan – sieltä Jumala on kaukana. Vaikka sanoisin, että minä haluan tehdä parannuksen ja pelastua, niin siltikään kyse ei ole minusta vaan Jumalan tahdosta ja armosta. Toki ihmisen pitää vapaudessaan päättää kotiinpaluustaan tuhlaajapoikana, mutta tärkein on muistaa että jos Jumala suo. Tämä on ainoa tapa suhtautua tulevaisuuteemme.

Pyhä apostoli Jaakob
Pyhä apostoli Jaakob kirjoittaa lähetyskirjeessään:

Kuulkaa nyt, te jotka sanotte: "Tänään tai huomenna me lähdemme siihen ja siihen kaupunkiin, viivymme siellä vuoden, teemme kauppoja ja keräämme hyvät voitot." Ettehän te tiedä, mitä huomispäivä tuo teidän elämäänne! Savua te olette, joka hetken näkyy ja sitten haihtuu. Näin teidän tulisi sanoa: "Jos Herra tahtoo, niin me elämme ja teemme sitä ja sitä. (Jaak. 4:13-15)

Oman itsemme tyhjentäminen toistemme palvelemiseksi on siis tiemme kohti jumaloitumista. Itsemme tyhjentäminen vanhasta ihmisestä merkitsee sijan antamista Jumalalle. En minä vaan Jumala minussa. Ja vielä käytännöllisemmin sanottuna se merkitsee ottamisen sijaan antamista, pyytämisen sijaan lahjoittamista, omistamisen sijaan jakamista.
  
Maria antaa meille tämän esimerkkinä jokaiselle uskovaiselle elämän mittaiseksi kilvoitteluksi. Mutta suurin esimerkki on tulossa vasta viikon päästä eläväksi tekevän ristin muodossa. Suuren viikon tapahtumat kertovat meille konkreettisesti miten syvällisellä tavalla Kristus ottaa kannettavakseen omassa lihassaan synnin taakan.

Yksi vaikeimmista asioista elämässämme on itsemme tyhjentäminen ja omasta tahdostamme luopuminen. Me haluamme olla oikeassa, että mielipiteemme on oikea, että meitä kuunnellaan ja kaiken lopputulos on mielemme mukainen. Mutta jokainen tietää, että tämä on heikkouttamme, josta pitää päästä eroon. Kristinuskossa kyse ei ole minusta, vaan siitä kuinka minusta voi tulla Jumalan työväline. Me olemme Jumalan työtovereita, mutta ainoastaan silloin kun me annamme Jumalan toimia meidän kauttamme. Itsemme tyhjentämisen kautta me voimme antaa Jumalalle kädet ja jalat, suun ja korvat.


Siunattua neitseen Marian syntymäjuhlaa!